Miten minusta tuli futisäiti

Lapsena liikkuminen on jotenkin luonnollista. Kun tulee vanhemmaksi huomaa, että on pinnistettävä enemmän,  jotta päivässä on muutakin kuin istumista työpöydän ääressä. Sohvalle on niin helppo lösähtää. Istumatyön vastapainoksi on pakko tehdä jotakin. Ikä näkyy ja etenkin tuntuu kropassa. Se muistuttaa siitä, että on pakko pitää itsestään huolta.

Olen aikuisiällä harrastanut kahvakuulaa, joogaa, hevibicciä, kuntonyrkkeilyä ja pilatesta. Eri syistä kukin harrastus on sitten jäänyt ja kerryttänyt lähinnä pukuhuoneen nurkassa olevaa urheiluvälinekoria.

Asiat kuitenkin muuttuvat. Kun perheen nuorinkin aloitti jalkapallon pelaamisen, oli mietittävä miten voisi olla mukana tässä harrastuksessa muutenkin kuin maksajana. Pelkkä otteluiden katsominen telkasta ei oikein sekään tuntunut riittävältä, vaikka aloin jo oppia pikkuhiljaa tunnistamaan paitsion.

Onnekseni löysin muutaman mutkan kautta sopivan sekopäisten naisten porukan, jonka kanssa olen nyt kaksi kesää käynyt pelaamassa jalkapalloa. Ainoa huono puoli on, että kautta kestää kovin vähän ja talvella meinaa olla hankalaa motivoida itseään liikkumaan samaan malliin.
Niin kauan kuin keliä riittää, pyrin hyödyntämään omakotitalon pihan hoitamiseen hyötyliikuntana. Rinnetontin ruohonleikkuu, haravointi ja monet muut pihatyöt käyvät kyllä ihan kuntourheilusta.
Liikkuminen on kuitenkin hauskinta porukalla. Lisäksi ryhmäpaine pitää huolen siitä, että vähän huonommallakin kelillä viitsii vetää nappikset jalkaan ja pyöräillä kentälle.
Koskaan ei tule kaduttua sitä, että lähti kuitenkin kentälle, mutta turhan usein sitä, että ei lähtenyt.

Heini K.

futismutsi